Talven tullen

Talvinen Campinas ei ole näyttänyt viime aikoina lämpötiloiltaan eroavan kovin paljon kesäisestä Helsingistä. Tällä viikolla lämpimimpinä päivinä on ollut +27 astetta, eikä lämpötila öisinkään enää laske alle kymmeneen asteeseen.

Kesäkuun parin ensimmäisen viikon aikana talvi näkyi monella tavalla, mm. paikallisten pukeutumisessa, mainoksissa ja uutisissa. Kun päivälämpötila oli korkeimmillaan vain +18, vaatetukseen ilmestyivät talvisaappaat, nilkkurit, nahkatakit, toppatakit sekä isot ja muhkeat kaulahuivit. Ostoskeskuksella kaupoissa mainostettiin talvialennusmyyntejä ja vaateliikkeiden ikkunoissa oli enimmäkseen esillä talvivaatteita. Tv-uutisissa kerrottiin tai oikeastaan varoitettiin alueemme kylmistä öistä (kylmimmillään +5 astetta).

Talvisen sään epämiellyttävyyttä lisäävät talojen yksinkertaiset ikkunat, kosteus ja lämmityksen puute: Pari viikkoa sitten olimme syömässä läheisessä italialaisravintolassa. Ravintola oli täynnä ja kaikissa pöydissä ruokailijoilla olivat ulkotakit päällä.     

       

"Welcome to Campinas!"

Blogi ei hyytynyt heti alkuunsa! Julkaisutauko johtui Suomen-reissusta, joka puolestaan johtui asioiden hoitamisesta. Työskentely viimeiseen arkipäivään asti ennen lähtöä ei ollut paras mahdollinen idea näin kauaksi muutettaessa. Toisaalta Suomen-reissu oli loistava tilaisuus hakea lisää lämpimiä vaatteita, joilla selviää Brasilian talvesta. Erityisen viileää on asunnossa, onneksi voi mennä päivisin parvekkeelle lämmittelemään.

Palasimme lentokentältä kotiin lähikauppamme kautta. Kassajonossa edellämme oli keski-ikäinen pukumies, joka kiinnitti huomionsa joko Jyrin ja minun keskenään käyttämään outoon kieleen tai siihen, ettemme osanneet vastata kaupan kassan lukuisista kysymyksistä kuin maksutapaan.

Mies tervehti meitä englanniksi ja kysyi, mistä olemme. Kerroimme olevamme Suomesta.

- Finland? miehen äänensävy paljasti, miten eksoottisia olentoja oikeastaan olimmekaan. Olimme ehkä myös vähemmän freesin näköisiä liki vuorokauden kestäneen matkustamisen jälkeen.

Me asumme nyt täällä, Campinasissa, Jyri kiirehti jatkamaan.

- Oh? Welcome to Campinas! mies sanoi ystävällisesti hymyillen.  

Kuusi vuotta sitten norjalaisessa pikkukylässä tervetulotoivotus kaupassa oli tuntunut mukavalta, mutta yhtäaikaa vähän hassulta. Satunnainen tervetulotoivotus miljoonakaupungissa tuntui vain mukavalta.  

Aika- ja allakkaeroja

Aikaero Suomeen on tällä hetkellä (kyllä, vaihtelee vuoden mittaan) kuusi tuntia. Suomalaisia radio-ohjelmia kuunnellessa aikaero ja tämänhetkinen maantieteellinen sijainti korostuvat: Iltapäiväohjelmat ovat nyt aamuohjelmia ja erityisen huvittavaa oli kuunnella Avantgardeyötä iltapäivällä.

Aikaeron lisäksi eroa on myös allakassa: Lähikauppaan ilmestyi tämän viikon alussa erillisiä pöytiä, joihin oli kerätty valmiita lahjapaketteja. Paketeissa oli mm. suklaata ja viiniä tai karamellirasia ja kukkasia. Ostoskeskuksessa oli punaisin sydämin koristeltuja ehdotuspaketteja kauppojen ikkunoissa. Otsikkona toistui Dia dos Namorados. Vaikka Valentinuksen päivää tai ystävänpäivää yleisesti vietetään 14.2., Brasiliassa se on 12.6.

Valppain mielin

Tulen varmaan myöhemminkin kirjoittamaan liikenteestä, mutta ensimmäisen viikon pohjalta olen tehnyt seuraavia havaintoja:

• Autoilijat eivät yleensä pysähdy, vaikka jalankulkija olisi uskaltautunut suojatietä ylittämään.
• Motoristille on aina tilaa muun liikenteen seassa.
• Tööttäyksellä voi hoitaa monenlaista viestintää, esimerkiksi:
• Tervehtiä tuttua
• Varoittaa jalankulkijaa siitä, että kannattaa hypätä sivuun (täältä tullaan)
• Kertoa mielipiteensä muista tienkäyttäjistä
• São Paulon liikenneruuhkat antavat jonkinlaisen mielikuvan kaupungin koosta

Myrsky Campinasissa

Ensimmäisen asuinviikkomme aikana Campinasissa on satanut joka päivä jossain vaiheessa. Parina päivänä on myös ukkostanut. Ukkosen jyrähtely on kuulunut kaukaisena, muutama salama on saattanut välähtää. Pahimmatkin sadekuurot ovat olleet tutunoloisia - kuin Suomessa.

Viime yönä heräsimme valtaisaan pauhuun, pamahduksiin ja kolkkoon kumahteluun: aamusta asti tänne ennustettu ukkosmyrsky oli saapunut. Salamat ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan ilman taukoja. Liioittelematta kyse oli pahimmasta ukkosmyrskystä, jota olen koskaan joutunut kuuntelemaan tai päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä.

Ukkosen pauhua ja salamoiden sarjaa seurasi kaatosade. Kävimme parvekkeella katsomassa, miten taloyhtiön palmupuut taistelivat sateessa ja tuulessa.

Öinen myrsky meni ohi muutamassa tunnissa, mutta tämän päivän sääennusteen mukaan seuraava ukkosmyrsky on jo lähitunteina tulossa.

***
Uutinen Campinasin ja lähialueen myrskytuhoista

Bingo pimeällä poliisiasemalla

Maahantulomuodollisuuksissa oli eilen vuorossa rekisteröintiä varten käynti poliisilaitoksella. Rekisteröinnin ohessa tulisimme saamaan myös paikalliset henkilöpaperit. Meille oli varattu asiointiaika rekisteröintiin 14.20. Jyrin työnantaja oli järjestänyt avuksemme paikallisen tämäntyyppisiä asioita työkseen hoitavan konsultin. Onneksi.

Konsultin ensimmäinen ja hieman pessimistiseltä kuulostanut neuvo liittyi lounaan tärkeyteen: Poliisiasemalla tulisi kuulemma menemään aikaa. Tarvitsimme myös valokuvat henkilötodistusta varten. Konsultti suositti poliisitaloa vastapäätä olevaa lounasbaaria ja valokuvaamoa.

Olimme ehtineet vasta aloittaa lounaan, kun sähköt katkesivat. Sähkökatko tuntui lähinnä riemastuttavan henkilökuntaa. Viereisessä valokuvaamossa sähkökatko ei ollut yhtä riemastuttava kokemus työntekijöille – tai meille. Kuvaaminen ei onnistuisi ennen sähköjen palaamista.

Konsultti tiesi lähistöltä lehtikioskin, jossa otettiin myös passikuvia. Kävelimme sinne vain kuullaksemme, että sähköt palaisivat klo 19. En tiedä, kumpi hämmästytti enemmän: se, että sähkökatkon päättymisaika oli tiedossa vai se, että sähkökatkon syyksi todettiin edellisillan raju ukkonen. Kävelimme takaisin poliisitalolle ja menimme sisään. Konsultin mielestä kannatti nimittäin kysyä, onnistuisiko rekisteröityminen ilman kuvia. Ei onnistuisi.

Poliisitalon läheisellä taksitolpalla konsultti kyseli kuskeilta vinkkejä lähimmästä valokuvaamosta. Avuliaisuutta riitti ja puheliain kuski sai ajokeikan. Singahdimme taksilla lelukauppaan, jossa oli myös passikuvapalvelu. Näytän kuvassa vähemmän hämmästyneeltä kuin olisi voinut odottaa edeltävän tunnin tapahtumien jälkeen.

Ehdimme poliisitaloon takaisin noin klo 14. Liki puolen tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme virkailijan tiskille vain vartin myöhässä varatusta ajasta. Virkailija ei puhunut lainkaan englantia, mutta kulmien kurtistus ja peukalon näyttäminen alaspäin eivät olleet positiivisen oloisia eleitä täälläkään. Paikalle tuli toinenkin virkailija tuijottamaan näyttöä, papereitamme, valokuviamme ja meitä.

Konsultin mukaan tietojärjestelmä oli alhaalla. Lisäksi valokuvamme olivat vääränkokoisia tai otettu liian kaukaa. Jotain niissä joka tapauksessa oli pielessä. Meidän pitäisi ehkä hankkia uudet valokuvat ja varata uusi aika. Aloittaa prosessi alusta.

Ja sitten valot alkoivat vilkkua ja sammuivat kokonaan.

Siirryimme odottamaan sähkökatkon päättymistä täpötäyteen odotustilaan. Valoa pimeyteen tuli onneksi vähän ikkunoista. Ilmastointi ei ollut ollut toiminnassa ennen sähkökatkoakaan.

Kun valot hetken kuluttua palautuivat vilkkuvina, pääsimme jatkamaan asiointiamme. Valokuvat hyväksyttiin, saimme allekirjoittaa monta dokumenttia. Liki puolitoista tuntia sen jälkeen, kun olimme virkailijan ensimmäisen kerran tavanneet, hän antoi meille jonotuslaput seuraavaan asiointipisteeseen ja sanoi iloisesti hymyillen tchau.

Konsultin mukaan seuraava jonotus tulisi kestämään 20-30 minuuttia. Jyrin numero oli 649, minulla 255. Jonotus oli kuin bingo. Vuoronumerot ilmestyivät satunnaisessa järjestyksessä. Välillä ne vaihtuivat todella nopeasti, välillä todella hitaasti. Katse oli oltava siis koko ajan näyttötaulussa. Oman numeron kohdalla piti singahtaa seuraavaan huoneeseen. Ja istua odottamaan. Tässä huoneessa odotukseen kuului tuolileikki: jonossa siirryttiin aina seuraavalle tyhjälle tuolille.

Jyri oli jo päässyt asiointipisteeseen valokuvattavaksi, antamaan sormenjälkensä ja vielä kerran seuraamaan omien henkilötietojensa kirjaamista järjestelmään, kun vielä odotin vuoroani.  Ja sitten valot sammuivat.

Työntekijöiden mielestä sähkökatko oli vallan riemastuttava. Huone oli äkkiä täynnä työntekijöiden puheenpulputusta, naureskelua ja hihkumista. Istuin melko lailla pilkkopimeässä, tiiviissä tuolirivissä ja kontaktissa muiden vuoroaan odottavien kanssa. Aihetta hihkumiseen en ymmärtänyt.

Lopulta, kahden tunnin ja kolmen vartin jälkeen, pääsimme peukalot mustattuina pois poliisitalosta, uusien tilapäisten henkilökorttiemme kanssa. Varsinaista henkilökorttia ei tarvitse käydä hakemassa poliisitalosta. Onneksi. 

"Gustavo ei asu enää täällä"

Viimeiset pari päivää ovat olleet pitkiä ja lievästi sanoen täynnä jos minkälaista asiaa.

Eilen aamulla pääsimme vuorokauden kestäneen matkan jälkeen vihdoinkin uuden Brasilian-kotimme ovesta sisään. Lentokoneessa nukkuminen ei kuulu keskeiseen osaamisalueeseeni. Toivoin siis pääseväni nukkumaan uudessa makuuhuoneessa ensimmäistä kertaa mahdollisimman nopeasti.

Asunnolla meitä oli vastassa kiinteistövälitysfirman edustaja, antamassa avaimet ja tarkistamassa, millaisessa kunnossa asunto on luovutushetkellä. Oletin, että asuntoon liittyvien asioiden hoitaminen veisi puolisen tuntia. Aika-arvioni meni pieleen vain kahdella ja puolella tunnilla.

Kiinteistövälittäjän pitkästä käynnistä jäi mieleen hajanaisia asioita. Hän esitteli myös edellisen asukkaan jälkeensä jättämää lankapuhelinta tai lähinnä kertoi puhelujen hinnoista. Edellinen asukas Gustavo oli ilmeisesti hankkinut lankapuhelimen osana verkkoliittymäpakettia, halpojen lähipuheluhintojen innoittamana.

Tänä iltana puhelin soi ensimmäisen kerran meidän täällä ollessa ja Jyri vastasi. Keskustelun keskeisimmästä lauseesta tullee vakiovastaus puhelimen soidessa:

- Gustavo doesn't live here anymore.