Adeus Campinas!

Muuttolaatikkomme ovat matkalla jossain päin maailmaa (tai ehkä edelleen vielä odottelevat lähtöä Brasiliasta) ja me itse olemme palanneet Suomeen. Tällä kertaa eivät onneksi matkalaukkumme päättäneet jatkaa reissua omin päin kuten kahdella edellisellä São Paulo – Helsinki - São Paulo –matkalla. Suomeen paluuseen liittyi jo itsessään paljon hoidettavia asioita; niiden lisäksi jouduimme odottelemaan viikon (!) kahden laukkumme paluuta joulukuun aiemmalta Helsingin reissulta takaisin Campinasiin.

Matkalaukkuja pakatessa ja purkaessani olen miettinyt, mitä vuoden ja seitsemän kuukauden Campinas-jaksosta jää kaipaamaan, mitä ei kaipaa, mitä jää mieleen. Listaus sopii myös hyvin viimeisen Olá Campinas -blogimerkinnän aiheeksi.

Mitä jää kaipaamaan?

Tuoreita hedelmiä ja tuorepuristettuja hedelmämehuja; aurinkoa, joka oli näkyvissä lähes poikkeuksetta päivittäin; taloyhtiön uima-allasta. Puistojen ja kadunvarsien rehevää, värikästä kasvillisuutta ja ympärivuoden vehreyttä. 

Mitä ei jää kaipaamaan?

Väkivallan uhkaa, joka oli koko ajan läsnä jollain tavalla. Se näkyi kaupunginorkesterin konsertissa (aseistetut vartijat), paikallisissa ja valtakunnallisissa uutisissa ja tuli lähelle meidän asuinaluettammekin monin tavoin. Alussa meni ikkunaan katsomaan kuullessaan omituisia pamahduksia, myöhemmin oppi, että kannatti mielummin alkaa seurata paikallismedian uutispäivityksiä mahdollisesta aseellisesta ryöstöstä tai muusta ammuskelusta. Ei jää kaipaamaan niitä uutiskuvia, joissa muutaman kilometrin päässä meiltä palavat autonrenkaista tehdyt tiesulut lakkopäivinä.

Ei kaipaa myöskään sitä alkuvaiheen täydellisen ummikkouden tunnetta, kun kieli, kulttuuri ja fyysinen asuinalue oli aivan vieras.

Mitä jää mieleen?

Ensimmäisenä naisten jokaviikkoinen manikyyri ja/tai pedikyyri. Kynsistudioita ja kosmetologien toimipisteitä oli todella tiheässä.

Mukava asuinalueemme, paljon vehreyttä, ravintoloita ja kahviloita, tapahtumia sekä palvelut kävelyetäisyydellä. Osaan nyt myös kertoa miljoonakaupunki Campinasista, joka on Brasilian 14. suurin kaupunki – ja josta kukaan ei ole koskaan tuntunut kuulleenkaan, koska se ei ole varsinainen turistikaupunki.

Lopuksi kiitollisuudella muistamme Jyrin kanssa kumpikin niitä ystävällisiä brasilialaisia, jotka olivat valmiita auttamaan ummikkoja, jotka pystyivät puhumaan aluksi vain muutaman sanan (joskus riitti vain muutama tavu!) portugalia.