Adeus Campinas!

Muuttolaatikkomme ovat matkalla jossain päin maailmaa (tai ehkä edelleen vielä odottelevat lähtöä Brasiliasta) ja me itse olemme palanneet Suomeen. Tällä kertaa eivät onneksi matkalaukkumme päättäneet jatkaa reissua omin päin kuten kahdella edellisellä São Paulo – Helsinki - São Paulo –matkalla. Suomeen paluuseen liittyi jo itsessään paljon hoidettavia asioita; niiden lisäksi jouduimme odottelemaan viikon (!) kahden laukkumme paluuta joulukuun aiemmalta Helsingin reissulta takaisin Campinasiin.

Matkalaukkuja pakatessa ja purkaessani olen miettinyt, mitä vuoden ja seitsemän kuukauden Campinas-jaksosta jää kaipaamaan, mitä ei kaipaa, mitä jää mieleen. Listaus sopii myös hyvin viimeisen Olá Campinas -blogimerkinnän aiheeksi.

Mitä jää kaipaamaan?

Tuoreita hedelmiä ja tuorepuristettuja hedelmämehuja; aurinkoa, joka oli näkyvissä lähes poikkeuksetta päivittäin; taloyhtiön uima-allasta. Puistojen ja kadunvarsien rehevää, värikästä kasvillisuutta ja ympärivuoden vehreyttä. 

Mitä ei jää kaipaamaan?

Väkivallan uhkaa, joka oli koko ajan läsnä jollain tavalla. Se näkyi kaupunginorkesterin konsertissa (aseistetut vartijat), paikallisissa ja valtakunnallisissa uutisissa ja tuli lähelle meidän asuinaluettammekin monin tavoin. Alussa meni ikkunaan katsomaan kuullessaan omituisia pamahduksia, myöhemmin oppi, että kannatti mielummin alkaa seurata paikallismedian uutispäivityksiä mahdollisesta aseellisesta ryöstöstä tai muusta ammuskelusta. Ei jää kaipaamaan niitä uutiskuvia, joissa muutaman kilometrin päässä meiltä palavat autonrenkaista tehdyt tiesulut lakkopäivinä.

Ei kaipaa myöskään sitä alkuvaiheen täydellisen ummikkouden tunnetta, kun kieli, kulttuuri ja fyysinen asuinalue oli aivan vieras.

Mitä jää mieleen?

Ensimmäisenä naisten jokaviikkoinen manikyyri ja/tai pedikyyri. Kynsistudioita ja kosmetologien toimipisteitä oli todella tiheässä.

Mukava asuinalueemme, paljon vehreyttä, ravintoloita ja kahviloita, tapahtumia sekä palvelut kävelyetäisyydellä. Osaan nyt myös kertoa miljoonakaupunki Campinasista, joka on Brasilian 14. suurin kaupunki – ja josta kukaan ei ole koskaan tuntunut kuulleenkaan, koska se ei ole varsinainen turistikaupunki.

Lopuksi kiitollisuudella muistamme Jyrin kanssa kumpikin niitä ystävällisiä brasilialaisia, jotka olivat valmiita auttamaan ummikkoja, jotka pystyivät puhumaan aluksi vain muutaman sanan (joskus riitti vain muutama tavu!) portugalia.

Kortti käy

Campinasissa käy kortti maksuvälineenä ihan joka paikassa: torilla, supermarketissa, kirjakaupoissa, ravintoloissa, mehukioskeissa, parkkimittareissa jne. Useimmiten hyväksyttävä korttivalikoima on myös varsin runsas, vain erittäin harvoissa paikoissa hyväksytään ainoastaan 1-2 luottokorttia. Alkuunsa kyselimme esimerkiksi ravintoloissa korttien hyväksymisestä. Tutuiksi tulleissa lähiravintoloissa ei siihen ole enää tarvetta, uusissa paikoissa sen sijaan kysymme sitä edelleenkin.

Lähes joka kaupassa on kassan lähettyvillä isompi tai pienempi kyltti, jossa kerrotaan, ettei shekkejä enää hyväksytä maksuvälineenä. Samainen teksti löytyy yleensä myös ravintoloiden ruokalistoista tai ravintoloiden sivuilta.

Kun kirjoitin tuossa alussa, että kortti käy maksuvälineenä Campinasissa ihan joka paikassa, liioittelin hieman. Ainakin pari lähialueen ravintolaa hyväksyy maksuvälineeksi vain pelkän käteisen. Toinen em. ravintoloista on hyvin korkealla paikallisella gourmet-ravintoloiden listalla. Ravintolan valitseman maksupolitiikan vuoksi emme ole siellä käyneet. Myöskään kaupunginorkesterin konserttilippuja ei voi maksaa kuin käteisellä. Lippukioskissa olevat työntekijät eivät myöskään useimmiten peittele harmistustaan, jos heidän mielestään vaihtorahaa on vaikea antaa asiakkaalle. Korttien hyväksyminen poistaisi toki tietysti senkin harmistuksen.

Ensimmäinen vuosi Brasiliassa

Eilen tuli vuosi siitä, kun muuttomatkamme Brasiliaan alkoi  – ja tänään vuosi siitä, kun saavuimme aamuvarhaisella valtavan väsyneinä nykyiseen kotiimme.

Etukäteen kuvittelin, että vuodessa ehtii ottamaan haltuun asioita hyvinkin laajasti. Tietyt asiat ovatkin muuttuneet jo niin itsestään selviksi, että niiden vuoden takainen hämmästely lähinnä naurattaa. Joitain asioita opetellessa mennee vielä toinenkin vuosi.

Ennen muuttoamme olin lukenut mahdollisimman paljon Brasilia-tietoa ja käynyt kertaalleen Campinasissa Jyrin kanssa. Tästä huolimatta ennakkoluulojeni värittämissä kuvitelmissani kotikaupunginosassamme liikkuivat kulkukoirat ja kerjäläiset, ilma oli hirvittävän epäpuhdasta – mutta aurinko paahtoi jatkuvasti, ruuat ja juomat olivat eksoottisia, eikä kaduilla ollut turvallista kävellä edes päivänvalossa…

Vuoden aikana olen nähnyt vain muutamia kulkukoiria, enkä yhtään kerjäläistä kaduilla. (Kertaalleen supermarketissa oli tosin kerjäläiseksi luokiteltava mies, joka kiersi kassajonosta toiseen anelemassa, että joku asiakkaista maksaisi hänen ruokansa.) Ilma ei vaikuta erikoisen epäpuhtaalta, eikä aurinko paahda jatkuvasti. Lähikaupasta voi ostaa ruuanvalmistukseen eksoottisia hedelmiä ja omituisen näköisiä kaloja – tai punajuuria, porkkanoita, kukkakaalia ja lohta. Kaduilla voi kävellä päivänvalossa, kunhan suhtautuu valppaasti ajoneuvoliikenteeseen.

Ennen muuttoamme en sen sijaan ollut osannut kuvitella, että aamupala alkaisi tuntua puutteelliselta ilman tuoreita hedelmiä tai että löytäisimme lähitienoilta useita mukavia ravintoloita tai että kävisimme silloin tällöin kaupunginorkesterin konserteissa tai että asiointi tönkköportugalilla onnistuisi silloinkin, kun englanti ei ole vaihtoehto tai että Campinasin mainitseminen negatiivisessa valossa uutisissa tuntuisi pahalta. En ollut osannut myöskään kuvitella, miten kovaa ukkonen voi rytistellä, että moskiitot löytävät uhrinsa kaupungissa kerrostaloasunnossakin, ettei hiljaista aikaa vuorokaudessa oikeastaan ole tai ettei wc-paperia saa vetää vessanpytystä.

Mielikuvituksellakin on rajansa.

Kaupunginorkesterin syyskausi alkanut

Olimme eilen Campinasin kaupunginorkesterin (virallisesti Orquestra Sinfônica de Campinas) konsertissa. Konsertteja on keskimäärin kahden viikon välein maaliskuusta joulukuulle, pääsääntöisesti lauantaisin klo 20.00 ja sunnuntaisin klo 11.00. Sunnuntaiaamun konsertissa esitetään siis täsmälleen sama ohjelmisto samalla kokoonpanolla ja solisteilla kuin lauantai-iltana. 

Konserttipaikkana on yleensä kaupunginteatteri (virallisesti Teatro Municipal "José de Castro Mendes" tai lyhyemmin: Teatro Castro Mendes), jonne on kotoamme matkaa noin kolme ja puoli kilometriä. Ainakaan sunnuntaiaamuisin teatterissa ei ole minkäänlaista buffet-myyntiä. Konserttiin onkin ohjeiden mukaan sallittua tuoda mukanaan vesipullo, muiden ruokien tai juomien vieminen saliin on kielletty.

Olimme olleet kerran aiemminkin kaupunginorkesterin sunnuntaiaamun konsertissa, viime syyskuussa. Silloin olimme tulleet paikalle noin puoli tuntia ennen konsertin alkua, lippukassalla ei ollut lainkaan jonoa, eikä yleisöä konserttiin tullut kovinkaan paljon. Eilenkin tulimme paikalle noin 10.30, mutta lippukassalla oli jo noin kahdenkymmenen hengen jono. Meidän peräämme kertyi jonoa koko ajan tasaisesti. Lopulta jono kiersi jo teatterin parkkiruutujen reunaa ja katua.

Ainakin osin yleisöryntäyksen syy selvisi lippukassalle päästyämme: Kaupunginorkesterin sunnuntaiaamun konsertteihin myydään kokeeksi rajatun aikaa lippuja ale-hintaan. Normaali aikuisten lippu maksaa 30 BRL, mutta kampanjan aikana vain 6 BRL (siis alle 2 euroa). Lauantai-iltojen konserteissa lippuhintoja ei ole alennettu. Eilisessä konsertissa permannolla ei käytännössä ollut tyhjiä paikkoja, parvekkeella niitä näytti olevan jonkin verran. Teatterissa on katsomopaikkoja  yhteensä 760.

Lippumyynti sujui suhteellisen hitaasti, sillä paikalla oli vain yksi lipunmyyjä. Lipunosto on myös ylipäätään hidasta: Lippuluukulla pitää näyttää paperisesta katsomokartasta, minkä paikan haluaa. Sen jälkeen lipunmyyjä varmistaa vielä valinnan, vetää ruksin ko. paikan yli ja etsii lippuvihkosta valitun istuinpaikan lipun. Huolellisesti, viivotinta apuna käyttäen, lippu irrotetaan vihkosta. Jyri ennusti aivan oikein, ettei konsertti pääsisi alkamaan aikataulussa, sillä lippua jonottavia oli niin paljon vielä varttia ennen h-hetkeä. Konsertti alkoikin noin vartin myöhässä ja viimeiset kiirehtivät saliin teosesittelyjen ollessa jo meneillään.

Portugalinkielisistä teosesittelyistä en suuremmin mitään tietysti ymmärtänyt. Mielenkiintoista oli se, että kun juontaja tuli lavalle ja aloitti "Bom dia!" yleisö vastasi tervehdykseen kuuluvasti. Sama toistui, kun kapellimestari tervehti yleisöä oman välipuheenvuoronsa aluksi.